sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Voimaa itsensä hyväksymisestä


Viime syksynä edessä oli uusi koulu, uusi ympäristö ja uudet ihmiset. Oikeastaan kaikki oli uutta. Musta tuntui, että mun itsetunto oli laskenut sitten ylä-asteen. Mietin hirveesti mitä muut musta ajattelee, miten sopeudun joukkoon, tuunko jäämään yksin vai löydänkö oman paikkani uudesta ympäristöstä.

Siitä lähtien oon yrittäny keskittyä itsetunnon kohentamiseen, positiivisen minä-kuvan löytämiseen. Oon tajunnu sen, miten iso merkitys sillä on omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille, millainen minä-kuva itsellä on. Kun on tyytyväinen itseensä ja hyväksyy itsensä just sellasena kuin on, saa aivan mielettömästi voimaa ja itsevarmuutta. Se helpottaa myös älyttömästi elämää, kun ei tarvitse käyttää kaikkea energiaansa itsensä nuhteluun sekä katseiden analysointiin. Kun on hyvä itsetunto, ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja voi kulkea aivan vapaana ja tyytyväisenä itseensä, mihin tahansa meneekään.


Sen sijaa, että haukkuisin itseni lyttyyn joka kerta kun nään itseni peilistä tai valokuvassa, oppisin hyväksymään itseni ja katsomaan omakuvaani hymy suin sekä puhumaan kauniisti myös itselleni. Yksi viisas ystäväni oli tajunnut, kuinka on haukkunut itseään, mutta ei voisi ikinä kuvitella sanovansa samoin toiselle, joten miksi olla niin ilkeä itselleen. Tämä herätti omatkin ajatukset siitä, miten lankeaa niin helposti nälvimään itseään, mutta ei pystyisi ikinä tekemään sitä toiselle. Miksi olla niin inhottava itselleen? Vertailu toisiin ihmisiin on pahinta itsensä kiusaamista mitä tiedän. Ensinnäkään, vertailu ei johda mihinkään, se aiheuttaa vain pahaa mieltä ja voimistaa itseinhoa. Toisekseen, se on aivan turhaa, koska jokainen ihminen on erilainen, eikä kukaan ole toista parempi millään tasolla. Vaikka itsekin tiedostan kaiken tämän. lankean aivan liian usein vertailemaan muihin ja kadehtimaan. Ja siitä on pakko päästävä eroon.

Oon aina ollu ruumiinrakenteeltani hoikka. Ala-asteella terveystarkastajat olivat huolissaan riittävästä ravinnon saannista ja sain käydä normaalia useammin punnituttamassa itseäni. Ruoka ei vain yksinkertaisesti maittanut ja syöminen tuntui epämiellyttävältä. Onneksi asia on nykyään aivan toisin! Vanhempana hoikka kroppa on kuitenkin alkanut vaivaamaan. Katsoessani peiliin olen nähnyt vain tikun, jolla ei ole mitään muotoja. Oma tanssi tuntui kömpelöltä ja vain pitkien raajojen heiluttelulta. Tuntui, etten pystynyt hallitsemaan niitä. Tänä päivänä alan kuitenkin näkemään oman kroppani positiivisemmassa mielessä. Saliharrastus on tuonut voimaa lihaksiin, joka saa itseni tuntemaan myös henkisesti vahvemmalta. Löydän kuitenkin puutteitakin edelleen. Pitkät raajat ja pitkä selkä tuottavat vaikeuksia sopivien vaatteiden löytämisessä, mikä tekee ostosreissuista vaivaannuttavia. Pienet tissit saavat välillä itseni tuntemaan poikamaiselta ja pitkät raajat hujopilta. Suurimmalta osin olen kuitenkin vartalooni tyytyväinen. Yritän tehdä kovasti töitä sen eteen, jotta joku päivä olisin täysin tyytyväinen itseeni ja viihtyisin omassa kropassani täydellisesti.


Suurimmat murheenaiheet aheuttavatkin kasvoni. Viime aikoina olen kiinnittänyt kasvojeni yksityiskohtiin enemmän huomiota ja alkanut vihata niitä yhä enemmän. En pidä kasvoissani juuri mistään muusta kuin silmistä. En tykkää suiposta kasvojenmuodosta, terävästä leuasta, pienistä huulista enkä varsinkaan karevasta nenästäni. Olen aina vihannut nenääni. Ja inho kasvonpiirteitäni kohtaan tuntuu paljon pahemmalta kuin kroppa inho, koska kasvoja ei saa piiloon toisin kuin vartalon saa aina vaatteiden peittoon. Kasvot ovat ensimmäinen mitä ihmiset katsovat ja naamaa tuijotetaan kaikista eniten.

Ottaessani kuvia tätä postausta varten, pakotin itseni katsomaan oikein tarkkaan ja pitkään omakuviani ja miettimään sitä kaikkea, miten inhottavasti ajattelen itsestäni. Ja se tekee surulliseksi. Kuvia tuijotellessani opin jo hiukan arvostamaan persoonallisia kasvonpiirteitäni ja ajattelemaan positiivisesti. Maailmassa ei ole yhtäkään saman näköistä kuin minä. Tuntuu hyvältä olla ainutlaatuinen, uniikki. Tajusin myös, että miksi en yrittäisi hyväksyä itseni sellaisena kuin olen ja arvostaa erilaisuuttani sen sijaa, että pahottaisin aina oman mieleni haukkumalla ulkonäköäni. Pääsisin paljon, paljon helpommalla vain hyväksymällä itseni kuin ikuisella kiusaamisella, mikä vain lannistaa.



Löytämällä asioita, joista nautin ja joiden tekeminen tuo hyvän olon sekä oikeat, ihanat ihmiset mun ympärillä on auttanu mua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen sekä ajattelemaan itsestäni positiivisesti. En ole täydellisen tyytyväinen itseeni(enkä tiedä onko se edes mahdollista), mutta sitä kohti ollaan menossa ja sitä tavoittelen. En ehkä ikinä saavuta täydellisyyttä, mutta matka kohti sitä auttaa jo paljon.

Toivon, että jokainen ihminen oppisi olemaan sinut itsensä kanssa ja jokaisella olisi hyvä olla juuri sellaisena kuin on. Erilaisuus on rikkaus. Näin energiaa jää johonkin paljon hyödyllisempään, kuin omien virheittensä etsimiseen. Kukaan ei ole täydellinen, kaikissa meissä on puutteita ja "virheitä". Mutta me voidaan olla täydellisen epätäydellisiä!

Tässä oli mun tarina itseunto-ongelmista ja itsensä kanssa taistelemisesta. Jos sulle heräsi ajatuksia aiheeseen liittyen niin tuu kertomaan kommenteissa. Olisi ihana lukea teidän ajauksia ja herättää keskustelua tästä aina ajankohtaisesta aiheesta! Ootte ihania <3

torstai 21. kesäkuuta 2018

Blogin uusi suunta

Unelmoin pitkään oman lifestyle-blogin perustamisesta ja kun vihdoin ja viimein sain siihen luvan, olin aivan haltioissani. Olin suunnilleen 12-vuotias. Sama linja pysyi monet, monet vuodet ja tahto kehittyä bloggaajana oli valtava. Mutta innostus hiipui. Inspiraaio loppui samoin motivaatio ja harrastuksesta nauttiminen. 

Blogi on ollut hiljainen juuri näiden syiden takia. Tekisi mieli sanoa, että ei sitä aikaakaan ole hirveästi ollut, mutta tosiasiahan on se, että kyllä sitä aikaa olisi blogillekkin löytänyt, jos vain tarpeeksi olisi halunnut. Mutta multa ei löytynyt intoa palata blogimaailmaan. Suurin syy kuitenkin oli tyytymättömyys omaan luomukseen. Blogin ulkoasu ei miellyttänyt omaa silmää monista muutoksista ja yrityksistä huolimatta, sisältöä ei tuntunut syntyvän millään ja kun sitä syntyi, tuntui etten saanut siitä mitään takaisin. 

Heräsin siihen todellisuuteen, että nyt on aika vaihtaa suuntaa. Lifestyle-blogin tyypilliset asupostaukset, ostosten esittelyt ja arkipäivieni jakamiset ei tunnu enää siltä omalta jutulta. Mikä se suunta sitten on? Olen aina halunnut inspiroida ja motivoida muita ihmisiä. Haluan auttaa jollain tapaa, oli se sitten piristämällä jonkun päivää tai antamalla hyvän ruokavinkin, kunhan sillä on positiivisia vaikutuksia muihin. Asiat voivat olla hyvinkin arkipäiväisiä, mutta pohdin niitä syvällisemmin. Hyvä esimerkki uudesta linjasta on edellinen postaus, johon pääset tästä.


Lifestyle-blogille ominaiset postaukset saa jäädä mun osalta nyt historiaan. En osaa kategorioida blogin uutta suuntaan mihinkään tiettyyn teemaan, mutta ehkä sitä ei aina tarvitsekkaan lokeroida. Postauksien aiheet tulevat varmasti olemaan edelleen hyvin arkipäiväisiä, nuoren tytön jokapäiväistä pohdiskelua. Pohdiskelun lisäksi voi aiheina olla myös erilaiset vinkit ja muut, eli postauksia voi tulla aika laidasta laitaan, mutta itse tykkään monipuolisuudesta, joten tällainen linja tuntuu oikein hyvältä. Ehkä nyt ei ole niin suuri kynnys tulla taas blogin puolelle päivittämään, kun olen hoksannut mikä se oma juttu on. Blogi on ollut niin kauan osa mua, välillä aktiivisemmin ja välillä passiivisemmassa osassa, etten osaa enkä halua siitä luopua. Olen löytänyt kirjoittamisesta uuden ullotuuvuuden ja siitä on tullut tärkeä juttu mulle. Ja blogi antaa hienon mahdollisuuden toteuttaa itseäni juuri siinä muodossa, kun itsestä hyvältä tuntuu, kirjoittamalla.


Suunta on itse asiassa muuttunut tässä jo itse sitä tiedostamatta. Viimeisimmät postaukset ovat olleet asioiden syvempää pohdiskelua toinen lukiosta ja toinen kesäkunnosta. Väliin on mahtunut myös kuvapostaus joulun lomamatkasta. Jatkossakin saattaa tulla enemmän kuvien täyttämiä postauksia, jos valokuvausintokin tästä taas kasvaa. Ainakin yksi ilta, kun olin pyöräilemässä auringonlaskun aikaan, tuli hirveä hinku päästä taas kuvailemaan ihania kesäiltoja.

Toivottavasti blogistani on iloa vielä monelle! Pus <3